KOULU JA VANHEMMAT PUUN JA KUOREN VÄLISSÄ

Kysyin kymmenkunta vuotta sitten kuudesluokkalaisilta oppilailta (nimettömillä papereilla): -Mikä on Sinun lempiohjelmasi televisiossa. Väärin, se ei ollut Salkkarit, se oli Las Vegas, joka tuli siihen aikaan melko myöhään illalla. Sisältö: huumeita, seksiä, päihteitä!

Kun oppilaat katselevat viikonloppuina (vallankin) ties mitä, ja pelaavat tietokonepelejä (ties mitä), he tulevat maanantaina kouluun, jossa opettajaparka sanoo: - So, so, ei niin saa tehdä! Yhteiskunnan yleinen mielipide on tullut osin kasvatuksen esteeksi; lasten ja vanhempien väliin!

Mitä me voimme tehdä? Ehkä voimme asettaa aikarajat pelaamiselle. Ehkä voimme pitää huolta television ikärajoista ohjelmien katselussa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa: olemme vaikeuksissa!

Ylläolevassa kuvassa on kuudes luokka. Kuvattuna leirikoulussa Kreikassa Välimeren rannalla vuonna 1980. Las Vegas ei tullut silloin. Eikä paljon muutakaan. Kolmekymmentäviisi vuotta sitten olimme kaikki, niin kotona kuin koulussakin aivan eri asemassa. Käytöstapoja oli kiitettävästi, vastuuntunto oli korkealla. Onneksi useimmilla nuorilla on tänäänkin, mutta joillekin "tasainen elämä" on liian vaikeata.

Kodit ovat hämmentyneitä, samoin koulu. Mitä tehdä tälle yhteiskunnan hyökyaallolle? Se vyöryy yli ja tahtoo haudata kaiken alleen. Tekisi mieli sanoa: kaiken hyvän!

Yhteiskunnan ja sen yleisen mielipiteen ei pitäisi avata lapsille aikuisten repaleista ja rikkinäistä maailmaa. Se on heille aivan liikaa. Lapsi ei, kuten on aikaisemmin todettu, ole kypsä tekemään päätöksiä. Missä on turvallisuuden tunne? Missä on aikuisen vastuu?

Tämä kaikki tuntuu varmasti saarnaamiselta. Mutta tulevaisuus tulee näyttämään, että nämä vuosikymmenet, joita juuri elämme, ovat vieneet lapsilta paljon. Ne ovat estäneet lapsen normaalin kehityksen, vääristäneet oikean ja väärän tuntemukset. Ryhtiä, yhteiskunta, kodit ja opettajat!

JUHANI VAHTOKARI

MIKÄ IHMEEN KURI?

Kuri on sana, jolla on nykypäivänä huono kaiku. Miksi? Ennen ei ollut näin. Päinvastoin, sanottiin, että lapset ja nuoret on pidettävä kurissa. Lopultahan kuri ei ole mitään muuta kuin joukko sääntöjä ja käyttäytymistapoja, joita noudattaen me teemme elämämme itsellemme - ja myös toisille - helpommaksi. "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee" ei ehkä olekaan aivan pöljä sananlasku. Sen sijaan se, että vitsan säästäminen olisi väärin, ei enää nykyisin ansaitse oikeutusta.

Mutta se kuri. Mitä ja mikä se on? Kuri on vanha länsisuomalainen sana, joka tarkoitti aidannetta, kahta lähekkäistä saman suuntaista aitaa, joiden muodostamaa "kuria" pitkin karja ajettiin laitumelle, navettaan, lypsylle jne.

                                         
                                          Tällaista aitakujaa kutsuttiin ennen kuriksi!

"Meidän perheessämme tehdään näin!" Toteamus lienee tuttu. Ja jos ei ole, se kannattaa tehdä tutuksi sekä itselle että lapsille. Kun tuon sloganin mukainen kasvatus aletaan vauvasta asti, on suuria toiveita päästä hyvään tulokseen, ja kasvattaa maailmaan vastuuntuntoinen, kärsivällinen, empaattinen ja oikeudenmukainen kansalainen. Lapsi tottuu helposti. Ongelma on siinä, että läheskään kaikki vanhemmat eivät jaksa nähdä totuttelemisen vaivaa. Eivät jaksa toistaa, toistaa ja toistaa. Jankuttaa.
Vanhemman on kyettävä ottamaan laumanjohtajan rooli. Oli hän sitten äiti, isä, mummo tai vaari. Hänellä on kyky päättää lapsen puolesta oikein!

Pikku-Matilla on lääkäriaika yhdeltä. Kahdeltatoista äiti huutaa hiekkalaatikolle: -Matti, tule sisään vaihtamaan vaatteet, meidän on lähdettävä! Matti ei tule. Täytyy vielä ajaa santaa rekalla muutama kuorma. Lääkäristä myöhästytään, ja seuraan yön Matti taas valvoo ja valvottaa vanhempiaan itkiessään särkevää korvaansa. Olisiko äidin sittenkin kannattanut pitää Matti kurissa?

JUHANI VAHTOKARI
 

KOKO KYLÄ KASVATTAA - VAI KASVATTAAKO?

Ennen sanottiin suu pikku virneessä: -Meidän lapset ja naapurin kakarat. Sanotaanko vieläkin? Joskus ainakin tuntuu siltä. Kun naapurin kakarat tekevät jotakin hölmöä tyhmyyden tiivistyessä, katsotaan muualle. Joskus niin tehdään omienkin lasten kohdalla; se on helpointa!

Kuten tiedämme, vanhemmuus vatii puuttumista, ohjaamista, opastamista, toistamista, kärsivällisyyttä, jankutusta...vielä, ties monennenko kerran haluan korostaa, että vaikka tuo kaikki vaatii loputtomasti pitkää pinnaa ja kestämistä, se todella kannattaa. Yhtälailla on syytä muistaa myös hyvä palaute ja kannustus. Ne ovat osa elämän polttoainetta.

Jos jaksaa tuon kaiken, on mahdollista, että ihmistaimesta kehittyy vastuullinen, tasapainoinen, oikean ja väärän tajuava kansalainen. Jos ei jaksa, tulos voi hyvällä tuurilla olla siltikin tavoitteen mukainen, mutta tilanne on vähän sama kuin elämässä muutenkin. On helpompi voittaa arpajaisissa jos ostaa edes yhden arvan!

Me olemme tulleet naapurin kakaroiden suhteen todella viimeiselle rajalle.Jos heidän toimiinsa ei puututa, on pian - ja osin jo nytkin - niin, että kukaan ei uskalla puuttua! Taitaa olla turha toistaa niitä ihastuttavia haistatteluja ja puhuttelusanoja, jotka naperot jo varhaisessa vaiheessa ampuvat takaisin heitä nuhdeltaessa. Tytötkin. Toisaalta: jos asioihin puuttuva on päättäväinen ja osoittaa olevansa tosissaan, hän saattaa onnistua toimissaan ilman mainittavia vaurioita.

Sitä paitsi on niin, että omat vanhemmat ovat ne, joille eniten sanotaan vastaan. Muille kynnys on korkeampi. Jos kaupan edessä on ryhmä koululaisia, joiden pyörät on kaadettu lähes kaupan tuulikaappiin odottelemaan karkinhakua, ja jonkin pyöräilijän äiti sattuu tulemaan paikalle, on turha sanoa mitään. Yleensä. Mutta jos kauppaan sattuu tulemaan vieras aikuinen, joka toteaa tiukasti: - Pojat, pyörät telineeseen, että muut pääsevät kulkemaan! alkaa tapahtua. Vinoja ilmeitä kyllä sinkoilee, mutta eipä sen pahempaa.

Koko kylän kannattaa kasvattaa! Uskokaa tai älkää, silläkin tavoin saavutetaan säästöjä ja hyvää elämää!

JUHANI VAHTOKARI

OIKEA LAATUAIKA - MITÄ SE ON?

Laatuaikaa lasten kanssa? Särkänniemeen? Linnanmäelle? Vesipuistoon? Ei, älä mene, ainakaan usein. Mene lapsesi kanssa puutarhaan. Vie hänet sieneen. Leivo hänen kanssaan, kokkaa, siivoa! Ota hänet mukaan, tehkää yhdessä jotakin!

Jos lapsen kanssa ei teini-ikään mennessä ole tehty mitään yhdessä - annettu vain parikymppiä viikonloppuina "tarpeellisiin" asioihin - ei ole enää paljon tehtävissä. Lapsen kanssa kaikki on aloitettava alusta. Siitä pienestä perillisestä, joka nostaa nenänsä juuri ja juuri pöydän kannen tasalle ja katsoo kun äiti leipoo. Hänet on otettava mukaan jauhojen tuhrittavaksi. Isän pitää pyörän rengasta vaihtaessaan antaa lapselle jakoavain. Kun pikkuinen saa "kiristää" mutterin, ilo ja tyydytys on suuri.

Oikean nautinnon suominen lapselle ei vaadi juurikaan rahaa vaan aikaa ja läsnäoloa. Yhdessä tekeminen on parasta. Pienestä asti. Lapsi tuntee olevansa tärkeä, osa perhettä. Hän tuntee itsensä huomioiduksi ja rakastetuksi.

Kun opettaja koulussa kesäloman loputtua antaa ainekirjoituksen aiheeksi "Kesäloman paras juttu", kirjoitelmien sisältö on yllättävä; huvipuisto ei olekaan ykkönen, ei aina edes mitaleilla.

Parasta oli se "kun oltiin isän kanssa kalassa ja paistettiin ahvenia nuotiolla!" Tai: "Oli kivaa kun leivottiin äidin kanssa semmoisia lettipullia, ja naama oli ihan jauhoissa, ja se kun kasteltiin vuorotellen puutarhaa melkein joka ilta."

Laatuaikaa ei saa rahalla. Laatuaikaa ei ole se, että kaikki ovat kotona saman katon alla, mutta tiukasti omissa huoneissaan. Äiti tekee omia juttujaan, isä katsoo telkkarista peliä ja lapset pelaavat tietsikalla. Ovet huoneisiin ovat kiinni. Se, että on paikalla, ei riitä. On oltava läsnä!

Jokainen pienen lapsen vuosi rakentaa hänestä tietynlaista nuorta ja aikuista ihmistä, joka valmistautuu kouluun, opiskelemaan, työhön, perheen perustamiseen...miksi emme antaisi hänelle mahdollisuuksia suoriutua tuosta kaikesta menestyksellisesti, onhan hän juuri meidän maailmaan saattamamme! Haluamme hänelle varmasti pelkkää hyvää, vaikka emme aina jaksaisikaan. Mutta yritetään! Raskasta se voi olla, mutta palkitsevaa!              JUHANI VAHTOKARI

TURVALLISUUS - LAPSEN TÄRKEIN KOKEMUS

Eräs psykologi aloitti luentonsa vanhempainillassa kysymällä yleisöltä: -Tiedättekö mikä on vanhempien tärkein tehtävä? Hän vastasi itse: -Tuottaa lapsille pettymyksiä! Salissa oli hiirenhiljaista. Luennon kuluessa asia avautui; lapsen on opittava kestämään se, että kaikki ei mene hänen mielensä mukaan. Kaikkea ei voi saada! Ei nyt eikä vasta.

Tietysti vanhemmilla on tuhatmäärin muitakin tehtäviä, mutta kun asiaa pohditaan, keskustelun avaus kirkastuu. Jos pettymyksiä ei opita kestämään, mitä tapahtuu myöhemmin, nuorena, aikuisena?
Lapsi ei ole pätevä tekemään tiettyjä päätöksiä, vanhemman on otettava vastuu ja oltava "lauman johtaja". Lapsen on pystyttävä luottamaan vanhempiinsa ja sitä kautta voitava tuntea turvallisuutta. Näin hän pysyy elämän usein kapeallakin polulla.

-Meidän perheessämme tehdään näin! Se on hyvä kasvattajan repliikki. Vanhemmat tekevät sen, johon lasten kyky ei vielä riitä. Se, että perheessä on sovitut säännöt, luo turvallisuutta. Ruokailut, nukkumaanmenot, kotiintuloajat...on turvallista kun kaikki on selvää. Rutiinit eivät tietyssä elämänvaiheessa ole pahasta.
Esimerkiksi nukkumaanmeno on monessa perheessä Suuri Näytelmä. Se voi olla komedia tai tragedia, draamaa ainakin. Kun sänkyyn vihdoin on päästy ja valot sammutettu: -Äiti, mulla on jano, pissahätä, nälkä...

Turvallisuutta tunteva lapsi luottaa vanhempiinsa. He tietävät mitä tekevät. He eivät ole arvaamattomia. Kaikki on hyvin.

Joku nokkela liitti suomen kielen sijamuotoihin nominatiivin, genetiivin ja muiden lisäksi vanhemmille tarpeellisen sijamuodon: jankutatiivin. Se sopii kasvatukseen erinomaisesti. Kasvattaminen on kärsivällisyyttä, toistoa, hyvää hermojen hallintaa, ja taas toistamista. Siitä, mitä on sovittu, ei pidä antaa periksi.
Siis: rakkautta, huolenpitoa, rutiineja, turvallisuutta ja  - jankutatiivia! Silloin pitkospuilta ei horjahdeta suohon!

JUHANI VAHTOKARI

RUOKAILUN IHMEELLINEN MAAILMA

Kouluruokailusta on puhuttu viime aikoina paljon. Media on huomannut mm. sen, että maanantaisin ruoan menekki on ylivoimaisesti suurinta. Niinpä ruokalistat laaditaankin siten, että viikon aluksi on tarjolla jotakin oppilaitten "lempparia", lihamakaronilaatikkoa, makkaraa tai muuta paljon tykättyä. Kaikki me tiedämme miksi.

Entä ruokailu kotona? Amerikan ihmemaassa tehtiin taannoin erittäin laajalla otannalla tutkimus. Haluttiin tietää mitä yhteistä on niiden ihmisten taustalla, jotka ovat menestyneet elämässä. Kysymys ei ollut rahasta vaan hyvästä elämästä ja sen hallinnasta.
Tutkimuksen tulos yllätti oppineet tutkijat: löytyi vain yksi yhteinen tekijä - kaikilla oli ollut kotona yhteiset ruokailuajat!

Tulos oli ja ei ollut yllättävä. Nykyajan perheessä, jossa vuorokauden tunnit eivät tahdo riittää, kommunikaatio hoidetaan vaikkapa jääkaapin oveen magnetisoiduilla lapuilla: "Oon harkoissa, söin viilin!" Tai: "Menin matsiin, otin makkaran!" Näin meillä pohjoisessa hyvinvointivaltiossa.

Entä Etelä-Euroopassa? Mummot, vaarit, isät, äidit, lapset ja muu suku syövät yhdessä aina kun siihen on mahdollisuus. Iso, yhteinen pöytä on ilon, nautintojen ja tarinoiden keskus. Yhtenäisyys, yhteisöllisyys ja välittäminen ovat kasvamisen polttoainetta!

Jos perhe ainakin muutaman kerran viikossa voi kokoontua samaan pöytään, yhtenäisyys syntyy; kaikki tuntevat kuuluvansa johonkin. Kaikkia kuunnellaan, kaikista välitetään. Jokainen voi kertoa kuulumisensa. Pettymyksensä, menestyksensä, toiveensa, kokemuksensa. Ne voidaan jakaa läheisimpien ihmisten kesken.

Miten olisi jos yrittäisimme palata takaisin yhteisiin ruokailuhetkiin? Edes pari kertaa viikossa. Oppisimme paljon läheisistämme muutoinkin kuin jääkaapin ovesta. Ja ennen kaikkea: saisimme ehkä omille rakkaillemme enemmän eväitä elämän joskus kovankin leivän päälle!

JUHANI VAHTOKARI

Vanhemmuuden pro gradu

Vanhemmuus opitaan elämän avoimessa yliopistossa. Lapsuudenkodissa, koulussa, keskusteluissa muiden kanssa, neuvolassa (suomalainen huippuhieno järjestelmä) ja tietenkin kokemusten, yrityksen ja erehdyksen kautta.

On lohdullista tietää, että jo antiikin Kreikassa kauhisteltiin uusien sukupolvien tapoja ja toimia; näin on aina ollut. Siinä mielessä nykyaika ei ole uutta. Jotakin sentään voisi säilyä kaiken muun elämän yläpuolella: Hyvät Tavat! Ne opitaan kotona, ehkä koulu voi täydentää niitä, jos vanhemmat ovat luoneet pohjan, jolle rakentaa. Vanha sananparsi ”kannettu vesi ei kaivossa pysy” pitää tässäkin paikkansa.

Kodeissa olisi syytä muistaa kuka on kasvattaja. Tai ketkä. Jos käy niin onnettomasti, että lapset pääsevät pomon osaan, tulee vaikeuksia. Windsorin herttua oleskeli aikanaan pitkään Amerikassa. Hän kirjoitti sieltä sukulaisilleen Englannin hoviin: -Eniten minua liikuttaa täällä se herkkyys, jolla vanhemmat tottelevat lapsiaan! No, jos ja kun noin on, oikea ennuste on helppo arvata.



Viime kerralla todettiin, että lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat tärkeimmät. Siis kasvamisen kivijalan rakentamisen aika. Rakentamiseen kuuluu paljon asioita. Vanhempien pitäisi sopia yhteisistä käytännöistä. Ei niin, että lapsi tietää isän kyllä antavan kympin kun sitä osaa pyytää juuri silloin kun pappa tuijottaa liigamatsia. Perillisen on hyvä ymmärtää, että pyysipä (kinusi) hän mitä tahansa, iskä ja äiskä ovat samaa mieltä asiasta. Periaatteet olisi hyvä keskustella niin, että lapsi ei ole kuulemassa, vaan pidetään aikuisten huippukokous!

Entä sitten isovanhemmat? Tiedämme varsin hyvin, että lastenlapset ovat oikeita kultakimpaleita. Niin pitää ollakin! Mutta jälleen aikuisten sopimukset ovat tärkeitä. Jos kotona saa näprätä tietsikkaa tiettyinä aikoina ja tietyn määrän, mutta isovanhempien luona rajattomasti, on ajettu ojaan. Keskustelua, neuvonpitoa! Niitä tarvitaan. Meillä ei voi olla mitään tärkeämpää kuin lapsemme ja lastenlapsemme!

Mitä me tarvitsemme? Kärsivällisyyttä, turvallisia rutiineja, hyviä tapoja ja taas: kärsivällisyyttä!

JUHANI VAHTOKARI