Vanhemmuuden pro gradu

Vanhemmuus opitaan elämän avoimessa yliopistossa. Lapsuudenkodissa, koulussa, keskusteluissa muiden kanssa, neuvolassa (suomalainen huippuhieno järjestelmä) ja tietenkin kokemusten, yrityksen ja erehdyksen kautta.

On lohdullista tietää, että jo antiikin Kreikassa kauhisteltiin uusien sukupolvien tapoja ja toimia; näin on aina ollut. Siinä mielessä nykyaika ei ole uutta. Jotakin sentään voisi säilyä kaiken muun elämän yläpuolella: Hyvät Tavat! Ne opitaan kotona, ehkä koulu voi täydentää niitä, jos vanhemmat ovat luoneet pohjan, jolle rakentaa. Vanha sananparsi ”kannettu vesi ei kaivossa pysy” pitää tässäkin paikkansa.

Kodeissa olisi syytä muistaa kuka on kasvattaja. Tai ketkä. Jos käy niin onnettomasti, että lapset pääsevät pomon osaan, tulee vaikeuksia. Windsorin herttua oleskeli aikanaan pitkään Amerikassa. Hän kirjoitti sieltä sukulaisilleen Englannin hoviin: -Eniten minua liikuttaa täällä se herkkyys, jolla vanhemmat tottelevat lapsiaan! No, jos ja kun noin on, oikea ennuste on helppo arvata.



Viime kerralla todettiin, että lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat tärkeimmät. Siis kasvamisen kivijalan rakentamisen aika. Rakentamiseen kuuluu paljon asioita. Vanhempien pitäisi sopia yhteisistä käytännöistä. Ei niin, että lapsi tietää isän kyllä antavan kympin kun sitä osaa pyytää juuri silloin kun pappa tuijottaa liigamatsia. Perillisen on hyvä ymmärtää, että pyysipä (kinusi) hän mitä tahansa, iskä ja äiskä ovat samaa mieltä asiasta. Periaatteet olisi hyvä keskustella niin, että lapsi ei ole kuulemassa, vaan pidetään aikuisten huippukokous!

Entä sitten isovanhemmat? Tiedämme varsin hyvin, että lastenlapset ovat oikeita kultakimpaleita. Niin pitää ollakin! Mutta jälleen aikuisten sopimukset ovat tärkeitä. Jos kotona saa näprätä tietsikkaa tiettyinä aikoina ja tietyn määrän, mutta isovanhempien luona rajattomasti, on ajettu ojaan. Keskustelua, neuvonpitoa! Niitä tarvitaan. Meillä ei voi olla mitään tärkeämpää kuin lapsemme ja lastenlapsemme!

Mitä me tarvitsemme? Kärsivällisyyttä, turvallisia rutiineja, hyviä tapoja ja taas: kärsivällisyyttä!

JUHANI VAHTOKARI

Sinne puu taipuu mihin tainta taivutetaan!

SINNE PUU TAIPUU MIHIN TAINTA TAIVUTETAAN

(Vergilius)

Runoilija ja monitaituri Vergilius pohti kasvatuksen saloja Roomassa pari tuhatta vuotta sitten. Ylläoleva aforismi pätee yhä, se on kestänyt hyvin aikaa. Aikuinen, isä, äiti tai muu tärkeä henkilö on se, joka lasta – tainta – taivuttaa.

Jos laitat pienen taimen ruukussa ikkunalaudalle, se taipuu kohti aurinkoa, valoa. Meidän aikuisten tehtävänä on olla lapselle valo, aurinko, esimerkki. Kunnioituksen kohde. Väkisin taivuttaminen ei tahdo onnistua. Siis: tehtävämme on vaikea ja vastuullinen. Tyylipisteet ovat tiukassa!

On hassua, että päästäksemme maisteriksi meidän on opiskeltava ehkä neljästä kuuteen vuotta, mutta päästäksemme vanhemmiksi, riittää muutama minuutti! Antavatko nuo minuutit pätevyyden vanhemmuuteen ja kasvattamiseen? Eivät sentään. Pätevyyttä kyllä siirtyy omilta vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme, mutta on silti hyvä muistaa, että perheeseen putkahtaneen uuden jäsenen elämän kivijalka luodaan muutamien ensimmäisten vuosien aikana! Niiden, jotka juuri me hänelle luomme.

Jos elämän aamu ei ole onnistunut, korjausliikettä on vaikea tehdä vaikka kuinka yrittäisimme. Emmehän kuitenkaan ole niitä vanhempia, jotka jättävät lapsen nukkumaan pinnasänkyynsä ja vievät itkuhälyttimen lähipubiin ilon ympäröimään pöytään. Emmehän!

Kasvatusvinkkejä kannattaa etsiä ja kokeilla, mutta niiden soveltamisessa on oltava tarkkana. Juuri Sinä olet hyvä, kunhan rakastat lastasi. Rakkaus antaa myös sivutuotteena vastuun ja tarvittavat säännöt. Ja vielä; muistathan, että parhaiten lapsi ”taipuu” juuri Sinun esimerkkisi mukaan.

Juhani Vahtokari