KOKO KYLÄ KASVATTAA - VAI KASVATTAAKO?

Ennen sanottiin suu pikku virneessä: -Meidän lapset ja naapurin kakarat. Sanotaanko vieläkin? Joskus ainakin tuntuu siltä. Kun naapurin kakarat tekevät jotakin hölmöä tyhmyyden tiivistyessä, katsotaan muualle. Joskus niin tehdään omienkin lasten kohdalla; se on helpointa!

Kuten tiedämme, vanhemmuus vatii puuttumista, ohjaamista, opastamista, toistamista, kärsivällisyyttä, jankutusta...vielä, ties monennenko kerran haluan korostaa, että vaikka tuo kaikki vaatii loputtomasti pitkää pinnaa ja kestämistä, se todella kannattaa. Yhtälailla on syytä muistaa myös hyvä palaute ja kannustus. Ne ovat osa elämän polttoainetta.

Jos jaksaa tuon kaiken, on mahdollista, että ihmistaimesta kehittyy vastuullinen, tasapainoinen, oikean ja väärän tajuava kansalainen. Jos ei jaksa, tulos voi hyvällä tuurilla olla siltikin tavoitteen mukainen, mutta tilanne on vähän sama kuin elämässä muutenkin. On helpompi voittaa arpajaisissa jos ostaa edes yhden arvan!

Me olemme tulleet naapurin kakaroiden suhteen todella viimeiselle rajalle.Jos heidän toimiinsa ei puututa, on pian - ja osin jo nytkin - niin, että kukaan ei uskalla puuttua! Taitaa olla turha toistaa niitä ihastuttavia haistatteluja ja puhuttelusanoja, jotka naperot jo varhaisessa vaiheessa ampuvat takaisin heitä nuhdeltaessa. Tytötkin. Toisaalta: jos asioihin puuttuva on päättäväinen ja osoittaa olevansa tosissaan, hän saattaa onnistua toimissaan ilman mainittavia vaurioita.

Sitä paitsi on niin, että omat vanhemmat ovat ne, joille eniten sanotaan vastaan. Muille kynnys on korkeampi. Jos kaupan edessä on ryhmä koululaisia, joiden pyörät on kaadettu lähes kaupan tuulikaappiin odottelemaan karkinhakua, ja jonkin pyöräilijän äiti sattuu tulemaan paikalle, on turha sanoa mitään. Yleensä. Mutta jos kauppaan sattuu tulemaan vieras aikuinen, joka toteaa tiukasti: - Pojat, pyörät telineeseen, että muut pääsevät kulkemaan! alkaa tapahtua. Vinoja ilmeitä kyllä sinkoilee, mutta eipä sen pahempaa.

Koko kylän kannattaa kasvattaa! Uskokaa tai älkää, silläkin tavoin saavutetaan säästöjä ja hyvää elämää!

JUHANI VAHTOKARI

OIKEA LAATUAIKA - MITÄ SE ON?

Laatuaikaa lasten kanssa? Särkänniemeen? Linnanmäelle? Vesipuistoon? Ei, älä mene, ainakaan usein. Mene lapsesi kanssa puutarhaan. Vie hänet sieneen. Leivo hänen kanssaan, kokkaa, siivoa! Ota hänet mukaan, tehkää yhdessä jotakin!

Jos lapsen kanssa ei teini-ikään mennessä ole tehty mitään yhdessä - annettu vain parikymppiä viikonloppuina "tarpeellisiin" asioihin - ei ole enää paljon tehtävissä. Lapsen kanssa kaikki on aloitettava alusta. Siitä pienestä perillisestä, joka nostaa nenänsä juuri ja juuri pöydän kannen tasalle ja katsoo kun äiti leipoo. Hänet on otettava mukaan jauhojen tuhrittavaksi. Isän pitää pyörän rengasta vaihtaessaan antaa lapselle jakoavain. Kun pikkuinen saa "kiristää" mutterin, ilo ja tyydytys on suuri.

Oikean nautinnon suominen lapselle ei vaadi juurikaan rahaa vaan aikaa ja läsnäoloa. Yhdessä tekeminen on parasta. Pienestä asti. Lapsi tuntee olevansa tärkeä, osa perhettä. Hän tuntee itsensä huomioiduksi ja rakastetuksi.

Kun opettaja koulussa kesäloman loputtua antaa ainekirjoituksen aiheeksi "Kesäloman paras juttu", kirjoitelmien sisältö on yllättävä; huvipuisto ei olekaan ykkönen, ei aina edes mitaleilla.

Parasta oli se "kun oltiin isän kanssa kalassa ja paistettiin ahvenia nuotiolla!" Tai: "Oli kivaa kun leivottiin äidin kanssa semmoisia lettipullia, ja naama oli ihan jauhoissa, ja se kun kasteltiin vuorotellen puutarhaa melkein joka ilta."

Laatuaikaa ei saa rahalla. Laatuaikaa ei ole se, että kaikki ovat kotona saman katon alla, mutta tiukasti omissa huoneissaan. Äiti tekee omia juttujaan, isä katsoo telkkarista peliä ja lapset pelaavat tietsikalla. Ovet huoneisiin ovat kiinni. Se, että on paikalla, ei riitä. On oltava läsnä!

Jokainen pienen lapsen vuosi rakentaa hänestä tietynlaista nuorta ja aikuista ihmistä, joka valmistautuu kouluun, opiskelemaan, työhön, perheen perustamiseen...miksi emme antaisi hänelle mahdollisuuksia suoriutua tuosta kaikesta menestyksellisesti, onhan hän juuri meidän maailmaan saattamamme! Haluamme hänelle varmasti pelkkää hyvää, vaikka emme aina jaksaisikaan. Mutta yritetään! Raskasta se voi olla, mutta palkitsevaa!              JUHANI VAHTOKARI

TURVALLISUUS - LAPSEN TÄRKEIN KOKEMUS

Eräs psykologi aloitti luentonsa vanhempainillassa kysymällä yleisöltä: -Tiedättekö mikä on vanhempien tärkein tehtävä? Hän vastasi itse: -Tuottaa lapsille pettymyksiä! Salissa oli hiirenhiljaista. Luennon kuluessa asia avautui; lapsen on opittava kestämään se, että kaikki ei mene hänen mielensä mukaan. Kaikkea ei voi saada! Ei nyt eikä vasta.

Tietysti vanhemmilla on tuhatmäärin muitakin tehtäviä, mutta kun asiaa pohditaan, keskustelun avaus kirkastuu. Jos pettymyksiä ei opita kestämään, mitä tapahtuu myöhemmin, nuorena, aikuisena?
Lapsi ei ole pätevä tekemään tiettyjä päätöksiä, vanhemman on otettava vastuu ja oltava "lauman johtaja". Lapsen on pystyttävä luottamaan vanhempiinsa ja sitä kautta voitava tuntea turvallisuutta. Näin hän pysyy elämän usein kapeallakin polulla.

-Meidän perheessämme tehdään näin! Se on hyvä kasvattajan repliikki. Vanhemmat tekevät sen, johon lasten kyky ei vielä riitä. Se, että perheessä on sovitut säännöt, luo turvallisuutta. Ruokailut, nukkumaanmenot, kotiintuloajat...on turvallista kun kaikki on selvää. Rutiinit eivät tietyssä elämänvaiheessa ole pahasta.
Esimerkiksi nukkumaanmeno on monessa perheessä Suuri Näytelmä. Se voi olla komedia tai tragedia, draamaa ainakin. Kun sänkyyn vihdoin on päästy ja valot sammutettu: -Äiti, mulla on jano, pissahätä, nälkä...

Turvallisuutta tunteva lapsi luottaa vanhempiinsa. He tietävät mitä tekevät. He eivät ole arvaamattomia. Kaikki on hyvin.

Joku nokkela liitti suomen kielen sijamuotoihin nominatiivin, genetiivin ja muiden lisäksi vanhemmille tarpeellisen sijamuodon: jankutatiivin. Se sopii kasvatukseen erinomaisesti. Kasvattaminen on kärsivällisyyttä, toistoa, hyvää hermojen hallintaa, ja taas toistamista. Siitä, mitä on sovittu, ei pidä antaa periksi.
Siis: rakkautta, huolenpitoa, rutiineja, turvallisuutta ja  - jankutatiivia! Silloin pitkospuilta ei horjahdeta suohon!

JUHANI VAHTOKARI